Pitkä tie

Viime syksynä alkoi naistenklinikalla käyminen. Tämä rakennus on tullut enemmän kuin tutuksi viimeisen puolen vuoden aikana. Kilpirauhassairauteni on tehnyt sukusoluilleni haittaa sen verran, etten ovuloi. Viimeiset kolme kuukautta on yritetty saada pillereillä munarakkulani irtoamaan tuloksetta. Tänään siirrytään seuraavaan vaiheeseen eli pistoksiin. Olen nähnyt televisiosarjoissa ja elokuvissa, kuinka naiset pistävät itseensä hormooneja. Ensiksi yllätyin, ettei piikkiä isketäkään reiteen tai pakaraan ja sain myös tietää, ettei kyseisistä hormooneista aiheudu voimakkaita mielialan vaihteluita.

Istun jälleen Naistenklinikalla ja mietin, kuinka kauan lopputulokseen menee ja auttaako tämäkään hormonihoito vai joudummeko odottamaan vielä puoli vuotta keinohedelmöitykseen. Lapsentekemisestä on tullut meille oikein harrastus, ei tosin hauskalla tavalla lakanoiden välissä, vaan sairaalassa ravaamisena. On toki hienoa, että kunnallisella puolella on tarjolla tällainen mahdollisuus ja meitä yritetään auttaa saavuttamaan toiveemme. Positiivinen seikka on myös se, että olen aina haaveillut kaksosista ja tällä tavoin todennäköisyys on suuri.

Jotenkin olen onnistunut kuitenkin pitämään tämän prosessin ajatusten ulkopuolella, enkä ole vaipunut ahdistukseen tai epätoivoon. Kesää kohti kulkiessa, energiamäärä lisääntyy ja valon myötä myös positiiviset ajatukset. En vielä tänä kesänä saa nauttia äitiyslomasta, mutta ehkä ensi vuonna.