Toinen kerta toden sanoo?

Takana uusi kuukausi hormonipiikeillä ja tällä kertaa kävin gynekologilla inseminaatiossa. Inseminaatio pitää sisällään, miehen sperman pesun kuolleista siittiöistä, jotka ruiskutetaan katetrilla kohtupussiin. Lääkäri vaikutti hyvin optimistiselta onnistumisen suhteen, mutta itseä hieman arveluttaa, kun ovulaatio oli ehtinyt jo tapahtua.... Nyt on jännittävät kaksi viikkoa edessä. Jotenkin on vain niin kyyninen olo, että tuskin tälläkään kertaa, mutta toivon mukaan onnistuu.

Raskasta

Kaksi viikkoa hormonipiikkejä ja jatkuvaa sairaalassa ravaamista. Moni on sanonut, että lapsettomuushoidot ovat rankkoja. Tähän olen vain vastauksesi hymissyt jotain epämääräistä, koska en ollut kokenut niin. Nyt on toisin.

Ymmärsin sen, ettei siinä ole raskasta lapsen alullesaamisen odottelu, eikä hormoonilääkitys, vaan lääkärit ja sairaalakäynnit. Niitä varten täytyy käyttää lomapäivät, koska Naistenklinikalla ajan saa aina vain keskelle päivää, eikä vastaanotolle pääse koskaan sovittuna kellonaikana, vaan pahimmillaan olen tunnin odottanut. joka käynnillä on eri gynekologi, jolle olen vieras ihminen, jokaiselle pitää uudelleen selvittää, miksi painoni on kilpirauhaslääkityksen myötä noussut, kuknka olen kyllä saanut painoa tippumaan lääkityksestä huolimatta, mutta se on hidasta, koska hormoonilääkitys kerää nestettä. Joudun jokaiselle selittämäön, kuinka ilen lisännyt liikuntaa ja vähentänyt syömistä, mutta koska olen jokaiselle uusi tapaus, he eivät tiedä, miten prosessi etenee.

Raskasta on se, kun työpaikalla kiristyy kollegoiden hermot, kun joudun olemaan jatkuvasti poissa töistä. Samaan aikaan olemme etsineet uutta kotia ja nyt järjestämään muuttoa, tähän tilanteeseen ei jaksaisi enää yhtään stressitekijää lisää ja toivon vain, että muutto on pian ohi.

Raskasta on myös se, ettei tiedä, meneekö tähänkin hotikokeiluun vielä puoli vuotta ja sen jälkeen joudumme jonottamaan toiset puoli vuotta keinohedelmöitykseen. Lääkkeet maksavat 260€/kk ja lääkärikäynnit 120€/kk. Olemme alkaneet harkita, että siirrymme yksityiselle puolelle. Siellä pääsee euoraan keinohedelmöitykseen ja se maksaa 2000€, samoin lääkärikäynnit onnistuvat varmasti työaikojen ulkopuolella, eikä tarvitse jonottaa ja odottaa vuotta.

Raskasta on myös se, että samaan aikaan joudun juoksemaan labrassa kilpirauhassairauden vuoksi. Viimeisen viikon aikana oloni on ollut kuin neulatyynyllä. Itse pistämieni hormoonipiikkien lisäksi olen joutunut käymään labrassa useamman kerran. Tämä vaihe on todella kaukana siitä, mitä aikanaan kuvittelin, millaista lapsenteko on. Hölmönä kuvittelin sen olevan hauskaa ja pariskuntana lähentävää tekemistä. Lähiaikoina parisuhteeni on lähentynyt ainoastaan hormoonipiikin kanssa. Olisi pitänyt aloittaa lapsenteko paljon nuorempana, eikä odottaa siihen, että on vakituinen työ ja hyvät tulot.

Huomaan myös olevani tämän vaiheen kanssa täysin yksin. Tämä ei liikuta mieheni elämää lainkaan, hän ei joudu ravaamaan sairaalassa kanssani, eikä piikittämään itseään. Hänen asenteensa on muutenkin se, että koska vika on minussa, hänen ei tarvitse ottaa paineita mistään. Tai ehkä hän ei osaa tai tiedä, miten olla mukana. Ehkä tämä todella on vain minun ongelmani, siiheksi kunnes olen raskaana.

Ohessa kuva ystävästäni piikistä.

Pitkä tie

Viime syksynä alkoi naistenklinikalla käyminen. Tämä rakennus on tullut enemmän kuin tutuksi viimeisen puolen vuoden aikana. Kilpirauhassairauteni on tehnyt sukusoluilleni haittaa sen verran, etten ovuloi. Viimeiset kolme kuukautta on yritetty saada pillereillä munarakkulani irtoamaan tuloksetta. Tänään siirrytään seuraavaan vaiheeseen eli pistoksiin. Olen nähnyt televisiosarjoissa ja elokuvissa, kuinka naiset pistävät itseensä hormooneja. Ensiksi yllätyin, ettei piikkiä isketäkään reiteen tai pakaraan ja sain myös tietää, ettei kyseisistä hormooneista aiheudu voimakkaita mielialan vaihteluita.

Istun jälleen Naistenklinikalla ja mietin, kuinka kauan lopputulokseen menee ja auttaako tämäkään hormonihoito vai joudummeko odottamaan vielä puoli vuotta keinohedelmöitykseen. Lapsentekemisestä on tullut meille oikein harrastus, ei tosin hauskalla tavalla lakanoiden välissä, vaan sairaalassa ravaamisena. On toki hienoa, että kunnallisella puolella on tarjolla tällainen mahdollisuus ja meitä yritetään auttaa saavuttamaan toiveemme. Positiivinen seikka on myös se, että olen aina haaveillut kaksosista ja tällä tavoin todennäköisyys on suuri.

Jotenkin olen onnistunut kuitenkin pitämään tämän prosessin ajatusten ulkopuolella, enkä ole vaipunut ahdistukseen tai epätoivoon. Kesää kohti kulkiessa, energiamäärä lisääntyy ja valon myötä myös positiiviset ajatukset. En vielä tänä kesänä saa nauttia äitiyslomasta, mutta ehkä ensi vuonna.