Ymmärsin sen, ettei siinä ole raskasta lapsen alullesaamisen odottelu, eikä hormoonilääkitys, vaan lääkärit ja sairaalakäynnit. Niitä varten täytyy käyttää lomapäivät, koska Naistenklinikalla ajan saa aina vain keskelle päivää, eikä vastaanotolle pääse koskaan sovittuna kellonaikana, vaan pahimmillaan olen tunnin odottanut. joka käynnillä on eri gynekologi, jolle olen vieras ihminen, jokaiselle pitää uudelleen selvittää, miksi painoni on kilpirauhaslääkityksen myötä noussut, kuknka olen kyllä saanut painoa tippumaan lääkityksestä huolimatta, mutta se on hidasta, koska hormoonilääkitys kerää nestettä. Joudun jokaiselle selittämäön, kuinka ilen lisännyt liikuntaa ja vähentänyt syömistä, mutta koska olen jokaiselle uusi tapaus, he eivät tiedä, miten prosessi etenee.
Raskasta on se, kun työpaikalla kiristyy kollegoiden hermot, kun joudun olemaan jatkuvasti poissa töistä. Samaan aikaan olemme etsineet uutta kotia ja nyt järjestämään muuttoa, tähän tilanteeseen ei jaksaisi enää yhtään stressitekijää lisää ja toivon vain, että muutto on pian ohi.
Raskasta on myös se, ettei tiedä, meneekö tähänkin hotikokeiluun vielä puoli vuotta ja sen jälkeen joudumme jonottamaan toiset puoli vuotta keinohedelmöitykseen. Lääkkeet maksavat 260€/kk ja lääkärikäynnit 120€/kk. Olemme alkaneet harkita, että siirrymme yksityiselle puolelle. Siellä pääsee euoraan keinohedelmöitykseen ja se maksaa 2000€, samoin lääkärikäynnit onnistuvat varmasti työaikojen ulkopuolella, eikä tarvitse jonottaa ja odottaa vuotta.
Raskasta on myös se, että samaan aikaan joudun juoksemaan labrassa kilpirauhassairauden vuoksi. Viimeisen viikon aikana oloni on ollut kuin neulatyynyllä. Itse pistämieni hormoonipiikkien lisäksi olen joutunut käymään labrassa useamman kerran. Tämä vaihe on todella kaukana siitä, mitä aikanaan kuvittelin, millaista lapsenteko on. Hölmönä kuvittelin sen olevan hauskaa ja pariskuntana lähentävää tekemistä. Lähiaikoina parisuhteeni on lähentynyt ainoastaan hormoonipiikin kanssa. Olisi pitänyt aloittaa lapsenteko paljon nuorempana, eikä odottaa siihen, että on vakituinen työ ja hyvät tulot.
Huomaan myös olevani tämän vaiheen kanssa täysin yksin. Tämä ei liikuta mieheni elämää lainkaan, hän ei joudu ravaamaan sairaalassa kanssani, eikä piikittämään itseään. Hänen asenteensa on muutenkin se, että koska vika on minussa, hänen ei tarvitse ottaa paineita mistään. Tai ehkä hän ei osaa tai tiedä, miten olla mukana. Ehkä tämä todella on vain minun ongelmani, siiheksi kunnes olen raskaana.
Ohessa kuva ystävästäni piikistä.
